Mitä tehdä, kun kaikki on vain blaah?

Tammikuun lopussa huomasin turtumisen mielessäni. Jonkinlainen ilo oli kateissa, mielessä kyti kaipuu virikkeiden äärelle, ja älyni yritti keksiä erilaisia selityksiä turhautumiselleni.

Viimeisin koronaeristäytyminen oli nostanut pintaan toivottomuuden ja väsymyksen, ja neljän seinän sisällä eletty elämä alkoi tuntua neliömäärältään jatkuvasti ahtaamalta. Kirjani Vapauden tavoittelijat oli vastikään julkaistu ja kaikki jännitys julkaisusta oli vielä harteillani. Erilaiset mediaesiintymiset pakottivat ylittämään introvertin kirjoittajaluonteeni mukavuusalueen ja tekemään ajatuksistani näkyviä puhumalla. Äly ja reippaus työskentelivät täysillä mutta keho ja mielikuvitus olivat tylsistyneitä ja kaipasivat jotain, mistä ammentaa uutta. Ulkona satoi räntää, maa oli loskainen.

Eräänä keskiviikkopäivänä kirjoitin jälleen kerran tietokoneeni verkkoselaimeen “äkkilähdöt”. Muutamaa minuuttia myöhemmin olin ostanut kahden viikon pakettimatkan Portugalin Madeiralle. 

Noin kuukautta myöhemmin vietän viimeisiä päiviäni saarella. Istun parvekkeellani, haistan hotellin puutarhasta nousevan jasmiininkukan tuoksun. Katson tuulessa huojuvia palmunlehtiä, kaukana edessäni näen aavan meren, jonka pinnassa loistaa pilvien välistä paistavan auringon kirkkaus. Miljöö edessäni on vihreä ja vehreä, äänimaisema täyttyy lintujen sirkutuksesta ja tuulessa hulmuavista kasveista. 

Luonto ympärilläni on herättänyt myös luonnon sisälläni. Huomasin sen eräänä päivänä, kun kirjoitin tekstiä eräälle asiakkaalleni. Yhtäkkiä tietokoneen ruudulle nousi sanojen leikkiä, kepeyttä, joka yllätti minut itsenikin. Pysähdyin siihen hetkeen ja sanoin mielessäni kiitos. Kiitos siitä, että ilo oli palannut mielikuvitukseeni. 

Uskon, että ilo syntyy myötätunnosta.

Joskus kaipaamme myötätuntoa itseltämme, joskus toisiltamme. Joskus taas kaipaamamme myötätunto tulee maailmasta ympärillämme: saamme hetken tauon kaikista maailman kriiseistä, näemme kauneutta ympärillämme, tunnemme miten aurinko hellii kasvoja lämmöllään.

Myötätunto on osa luonnollista maailmaa, luontoa, ihmisten välistä vuorovaikutusta. Ihmisen rakentama maailma ei aina syki myötätunnon tahtiin. Suomen karu luonto verottaa sisäistä hehkua etenkin kaupunkiympäristössä, jossa vuodenaikojen vaihtelut näyttäytyvät lähinnä erilaisina harmaasävyinä. Viime vuosien pitkät eristäytymispätkät tekevät välittämisen arkisesta näyttämisestä ja saamisesta vaikeaa. On siis ymmärrettävää, että pienikin auringonpaiste tuntuu enemmän kuin tarpeelliselta. Uskon, että auringonpaiste on yksi luonnon tavoista osoittaa myötätuntoa kylmässä karaistua ihmistä kohtaan. 

Tämä matka on muistuttanut minua siitä, että on hitsin tärkeää vaalia myötätuntoa elämässään kaikissa sen muodoissa, etenkin aikoina, jolloin jaksaminen on syystä tai toisesta koetuksella. Joskus vaaliminen voi olla etelänmatka, joskus jotain pienempää mutta yhtä arvokasta sisällöltään.

Miten hyvältä tuntuukaan ilo, jonka palkinnoksi saa. Siitä on hyvä ammentaa myötätuntoa myös muille.