“Kello oli 5.15. Jo kolmatta aamua putkeen säpsähdin samaan aikaan hereille. Ensimmäinen tunne oli huoli. Tajusin unohtaneeni lähettää sen sähköpostin, joka piti lähettää. Lisäksi minulla ei mitenkään olisi aikaa kirjoittaa lupaamaani juttua deadlineen mennessä, ainakaan normaalin työajan puitteissa. Jossain kaihersi tietoisuus to do -listalla lojuvista tekemättömistä sälätöistä, kuten kuittien tiliöinnistä, vastaamattomista chat-viesteistä ja palavereista, jotka pitäisi sopia. Hikikarpalot nousivat otsalleni joka aamu. Elettiin kesää 2016 ja kesäloma häämötti jo silmissä. Silti epäilin tosissani, selviytyisinkö sinne asti. Enää ei ollut epäselvää, että olin uupunut.

Työmäärä oli kasvanut tasaisesti kevään mittaan. Olin nuori ja motivoitunut viestintäkonsultti kasvavassa viestintä- ja markkinointialan toimistossa. Olin kykenemätön asettamaan rajoja paitsi työnantajalleni myös omalle kunnianhimolleni. Ei oli vaikea sana.

Ja vaikka painoin töitä sata lasissa, koin olevani kaikesta myöhässä. En ollut millään Forbes 30 under 30 -menestyjälistalla enkä ollut edennyt johtotehtäviin kuten jotkut opiskelukaverini, en ollut vieläkään asunut ulkomailla vaikka aina olin siitä unelmoinut, enkä edes tiennyt, miten olin päätynyt viestintäkonsultiksi kun nimenomaan yliopistossa sanoin, että sinne en ainakaan mene.

Vaikka tein hyvää jälkeä töissä ja ulospäin pallot näyttivät olevan hyvin hallussa, en kokenut, että mikään tekemäni olisi ollut riittävästi. Siitä alkoi vuoropuhelu riittämättömyyden tunteen kanssa, ja silloin kylvettiin tämän kirjan ensimmäinen siemen. Hakeuduin lääkärin vastaanotolle ja myönsin käsissäni olevan ongelman samana kesänä, heinäkuun ensimmäinen päivä. “