Kello oli 5.15. Jo kolmatta aamua putkeen säpsähdin samaan aikaan hereille. Ensimmäinen tunne oli huoli. Tajusin unohtaneeni lähettää sen sähköpostin, joka piti lähettää. Lisäksi minulla ei mitenkään olisi aikaa kirjoittaa lupaamaani juttua deadlineen mennessä, ainakaan normaalin työajan puitteissa. Jossain kaihersi tietoisuus to do -listalla lojuvista tekemättömistä sälätöistä, kuten kuittien tiliöinnistä, vastaamattomista chat-viesteistä ja palavereista, jotka pitäisi sopia. Hikikarpalot nousivat otsalleni joka aamu. Elettiin kesää 2016 ja kesäloma häämötti jo silmissä. Silti epäilin tosissani, selviytyisinkö sinne asti. Enää ei ollut epäselvää, että olin uupunut.

Työmäärä oli kasvanut tasaisesti kevään mittaan. Olin nuori ja motivoitunut viestintäkonsultti kasvavassa viestintä- ja markkinointialan toimistossa. Olin kykenemätön asettamaan rajoja paitsi työnantajalleni myös omalle kunnianhimolleni. Ei oli vaikea sana. 

Ja vaikka painoin töitä sata lasissa, koin olevani kaikesta myöhässä. En ollut millään Forbes 30 under 30 -menestyjälistalla enkä ollut edennyt johtotehtäviin kuten jotkut opiskelukaverini, en ollut vieläkään asunut ulkomailla vaikka aina olin siitä unelmoinut, enkä edes tiennyt, miten olin päätynyt viestintäkonsultiksi kun nimenomaan yliopistossa sanoin, että sinne en ainakaan mene. 

Vaikka tein hyvää jälkeä töissä ja ulospäin pallot näyttivät olevan hyvin hallussa, en kokenut, että mikään tekemäni olisi ollut riittävästi. Siitä alkoi vuoropuhelu riittämättömyyden tunteen kanssa, ja silloin kylvettiin tämän kirjan ensimmäinen siemen. Hakeuduin lääkärin vastaanotolle ja myönsin käsissäni olevan ongelman samana kesänä, heinäkuun ensimmäinen päivä. 

Ymmärrettyäni tilanteeni muistin, että en ollut riittämättömyyden tunteen parissa ensimmäistä kertaa. Vasta pari vuotta aiemmin olin painanut graduani kolmeen asti yöllä kuukauden verran, remontoinut samalla asuntoa ja käynyt täyspäiväisesti töissä. Silloinkin kummasti tuntui, että tunnit eivät riitä kaikkeen siihen, mitä minun pitäisi olla ja mihin minun pitäisi pystyä. Jollain tavalla myös nautin itseni viemisestä äärirajoille. Se sai minut tuntemaan, että elämä oli merkityksellistä. 

Pysähtymisen jälkeen päällimmäiseksi kysymykseksi nousi: onko menestystä ilman riittämättömyyden tunnetta vai onko työelämässä etenemisen edellytyksenä se, että mikään ei koskaan riitä? 

Teinkö yliopistossa liki 370 opintopistettä 300 sijaan siksi, että en kokenut olevani perusmäärällä riittävän hyvä? Olinko ensimmäisessä oman alani kesätyössä joka aamu 8.30 siksi, että todistin itselleni pätevyyttä päivätyöhön? Opiskelinko maisterin tutkintoni kylkeen käytännönläheisen joogaopettajan ammatin siksi, että tuplapätevyydellä töitä löytyisi aina jostakin?

Vai, oliko moni- ja ylisuorittajuudessani kyse puhtaasta uteliaisuudesta kaikkia näitä asioita kohtaan? Onhan ihminen lähtökohtaisesti tyytymätön eläin, ei kai sitä paikalleenkaan voi jäädä. Ja kyllähän elämää pitää elää täysillä, koska koskaan ei tiedä milloin se loppuu. Paljon tekemiselle löytyy monia perusteluita. Yöheräilyä seuranneiden vuosien aikana opin, etten ollut riittämättömyyden tunteen kanssa yksin. Täysin pätevät nuoret ammattilaiset ympärilläni paahtoivat pitkää päivää, nukkuivat huonosti ja uupuivat, koska töissä ei mikään tuntunut riittävän. Ja kellään ei edes ollut huippupalkkaa henkistä kuormaa kompensoimaan.