Paluu sosiaalisuuteen on ihanaa ja vaikeaa

Me suomalaiset olemme tunnetusti hyviä ottamaan omaa tilaa. Emme kaipaa poskipusuja tai halauksia ja bussissakin tunnistamme jo kaukaa sen ainoan tyhjän penkkirivin, ettei vaan tarvitsisi istua turhan liki vierustoveria. Mukavuusalueellamme on tilaa. Sosiaalisten kontaktien minimointi on tehnyt omasta tilasta nauttimisesta helppoa ja myös kasvattanut etäisyyttä muihin ihmisiin, jopa niin, että omaa tilaa on yli tarpeen. 

Itse huomasin sosiaalisen minuuteni poissaolon alkusyksystä, kun vietin muutaman viikon Pariisissa. Kun astuin suurkaupungin ihmisvilinään ja täysille terasseille, koin oloni hyvin ulkomaalaiseksi. En niinkään suhteessa maahan vaan suhteessa muihin ihmisiin. Kun muut ihmiset on leimattu vaarallisiksi ja kosketus sairastuttavaksi, ei muiden ihmisten tykö tuosta vain solahdeta. 

Muiden seurassa pitää käyttäytyä, pukeutua ja olla kiinnostunut. Kotiin luodussa muutaman ihmisen symbioosissa on jo niin tottunut asuintovereiden murahduksiin ja pieruverkkareihin ettei tarvitse yrittää mitään, voi vain olla. Miksi vaivautua kissanristiäisiin, kun on sohva ja televisiosarjojen striimauspalvelu? Eristäytyminen tulee halvemmaksikin.

Vaikka Pariisin matka verotti lompakkoani ja huono ranskantaitoni aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä, se toi minua lähemmäs sosiaalista minuuttani. Se muistutti, miksi toisten seura on tärkeää ja arvokasta. 

Yhtä lailla, kun tarvitsimme kansallisen strategian siihen, miten pidämme toisemme erossa toisistamme, tarvitsemme strategian myös siihen, miten vaihdamme pieruverkkarit farkkuihin. Sosiaalisuuteen solahtamista ei voi jättää vain itse kunkin oman harkinnan varaan vaan uskon, että meidän täytyy kotona, työpaikoilla ja yhteiskunnassa keskustella siitä, minkälaista yhteisöllisyyttä haluamme jatkossa luoda ja vähän ehkä tuputtaakin sitä. Vetää mukaan nekin, joille turvaväli on alkanut tuntua turhankin turvalliselta. 

Oli ikimuistoista jutella tuntemattoman ihmisen kanssa kadulla ja kuulla hänen toisenlaisesta arjestaan. Oli viihdyttävää seurata pariisilaisten käytöstä pitkän metromatkan aikana. Oli vapauttavaa maleksia muiden turistien vanavedessä Eiffeltornin juurelle ja kuulla kaikkia niitä kieliä, joita en muistanut osaavani.

En tiennyt, palasinko ajassa taaksepäin vai maistoinko palan tulevaisuudesta, mutta suloiselta se tuntui. Ihmisten täyttämä arki muistutti siitä, mikä tekee elämästä kiinnostavaa: erilaisuus, yhteys, kohtaamiset. Ja onhan sosiaalisuudella henkisten hyötyjen lisäksi hyvin konkreettisia fyysisiäkin hyötyjä, sillä hyvät ihmissuhteet saavat meidät elämään terveellisemmin

Reittiä takaisin läheisyyteen pitänee kuitenkin suunnitella reittioppaan kera. Ja valita, mikä sosiaalisuden aste sopii juuri nyt omaan elämään. Ehkä oma sosiaalinen elämä palaa samalle tasolle kuin muutama vuosi sitten tai ehkä sitä kaipaa hiljaiselon jälkeen vähemmän. Kokeilua se luultavasti kuitenkin vaatii. 

Tietyillä mittareilla katsottuna, on yhä turvallista pysyä etäällä. Mutta ehkä on tärkeää välillä myös kurkistaa niitä toisenlaisiakin mittareita. Niitä, jotka muistuttavat, minkälaista lohtua, terveyttä ja turvaa toisten ihmisten läheisyys luo.